In Memoriam –
JAAKKO MÄKIMATTILA
22.2. 1930 – 21.8.2021
Isän aika tuli täyteen aamulla 21 elokuuta 2021. Se on tyypillinen kaunis ja kuulakas elonkorjuuajan päivä näillä Saviseudun kylillä, seuduilla, missä isä ja häntä edeltäneet monet sukupolvet ovat eläneet. Se oli sopiva aika lähteä kun kutsu viimein tuli. ”On kaunis kotimaamme, maat metsät järvet sen.” Näitä isä viimeiseksi mietti. Tämä muistokirjoitus kertoo ehkä enemmän siitä maailmasta jossa isä eli. Täällä maan päällä me elämme ajassa ja olemme kukin tavallaan oman aikakautemme lapsia.
Isän 91 vuotta osuivat aikakauteen, joka alkoi aivan 30-luvun alussa Alastaron Alasenjoen kylässä Kallelan talossa. Matka sieltä 30-luvun uudistilalta 2020-luvun nykysuomalaiseen yhteiskuntaan on nuoremman polven mielestä käsittämättömän pitkä. Keskustellessamme isä usein palasi ihmettelemään miten hänen osakseen tuli niinkin pitkä siivu. Elihän hän sukunsa vanhimpien joukkoon.
Isän syntyessä Suomi oli vasta itsenäistynyt, vain kymmenisen vuotta oli kulunut ensimmäisen maailmansodan päättymisestä ja Suomen itsenäistymisestä. Maailma oli syöksymässä globaaliin pulakauteen, vaikka se Varsinais-Suomessa ei niin paljon vaikuttanutkaan. Elämä oli varmasti niukkaa mutta aikalaisten puheista ja tarinoista usein välittyi se toivorikkaus ja onnellisuus, joka isän vanhempien ja vuosisadan alun aikojen läpi eläneillä oli. Voi sanoa, että isän ensimmäiset elinvuodet olivat onnellista aikaa. 30-luvun suuresta pula-ajasta huolimatta maatiloilla elämä kääntyi paremmaksi, elintaso Alastarolla nousi kaikin puolin koko 30-luvun. Opeteltiin elämään itsenäisessä maassa. Jälkipolvelle käynnit mummulassa isän seurassa ovat avanneet sitä lapsuuden maisemaa, jossa isä varttui. Isän lapsuudenkoti muuttui, kun Kalle ryhtyi Ketaran isännäksi. Elämä lähellä kirkonkylää oli varmasti isän elämään paljon vaikuttanut asia.
Kouluikään tultaessa maailma alkoi lähestyä sotaa. Kun Talvisota syttyi, isä oli yhdeksän ikäinen. Elämään tuli yhtäkkiä sotaan lähtö ensin suvun palvelusvelvollisille ikäluokille ja myöhemmin omankin perheen isälle. Miten lapsi suhtautuu sellaiseen, käy paljon ilmi niistä puheista, jotka kuvaavat vuoden 1939 jouluateriaa Karjalasta evakuoitujen kanssa, kun sota oli juuri syttynyt ja ensimmäiset Alastarolaiset olivat kaatuneet. Tässä kohdin isän puheista välittyy se ilmapiiri, jossa tappiot ja uhraukset otettiin vastaan. Kaikki keskittyivät työhön eikä lapsen maailma murtunut. Tavallaan isän lapsuus loppui Talvisodan alla yhtäkkiä.
Onnellisen ja toivorikkaan 30-luvun jälkeen varhaisnuoren kasvua elämään seurasi kuusi sodan vuotta kotirintamalla, välissä lyhyt välirauha, joka kesti runsaan vuoden. Toimeentulo ja maatila vaati kaikki töihin. Isä meni Loimaalle oppikouluun, mutta asuminen yksin kaukana kotoa toi koti-ikävän, huolen ja paineen tilan töiden tekemisestä. Isän puheisiin tulee lausahdus: – ”Kun minä aina halusin viljellä maata ja se kortteerikin oli niin kylmä ja hevosella piti tuoda ja viedä Loimaalle kouluun ja niitä hevosiakin tarvittiin töihin”. Isän ja hänen isänsä puheissa tuli esille pula polttoaineesta, sankarihautajaisista ja hevosottoilmoituksista, joissa sotilaspoikiin kuuluvat olivat mukana. Nuoria oli opetettava aseisiin, kun ei tiedetty miten kauan toinen maailmansota vielä kestäisi. Sotilaspojille järjestettiin ampumaharjoituksia. Taistelujen kovetessa yhteishenki tuntui vain lujittuvan, ja kotirintama kesti. Isän puheista kuultaa ihailu ja kunnioitus sotaa käyviä ikäluokkia kohtaan. Tuon aikakauden hämmästyttäviin kertomuksiin kuuluu myös tarina sotavangeista, joita tuotiin taloihin maatöihin. Vangit olivat pääasiassa upseerivankeja ja Ketaralle vahdittaviksi tuodut vangit olivat lentäjiä. Vangit tekivät peltotöitä vapaaehtoisina ja niitä vahtimaan pantiin käytännössä aseettomia, melkein lapsia. ”Eivät ne mihinkään lähteneet, koska ruoka taloissa oli parempaa kuin vankileirillä” kertoi isä monta kertaa. Aselevon tullessa isä oli 14 vuotias.
Isän nuoruus ja varttuminen aikuisikään osui sodan jälkeiseen 40-lukuun. Alastarolla toipuminen sodasta meni nopeasti ja alkoivat maatalouden suuret rakennemuutokset. Kun 40-luku oli ollut hevosvetoinen, tulivat sodan jälkeen nopeasti tehokkaammat koneet ja viljelymetelmät ja teollisuus alkoi vetää maaseutuväkeä kaupunkeihin. Isän puheista välittyy halu tehdä maatilan töitä ja halu viljellä maata.
40-luvun lopussa isä kävi Loimaan Maamieskoulun ja Lahden Kansanopiston. Meni jopa pohjoismaisen opiskelijavaihdon kautta ”yhdeksi satokaudeksi” Ruotsiin Tunan pitäjään Oskar Hellnerin tilalle töihin. Kaikesta tuosta välittyy rakkaus maahan, maanviljelykseen ja kotiseutuun ja tähän sukupolvien yli ulottuvaan elämäntapaan.
50-luvun alussa tuli Iisalmesta vastavalmistunut Tuulikki Lempi Tellervo Pekkarinen opettajaksi kirkonpiirin kansakouluun, joka sijaitsi aivan Ketaran naapurissa. Sodan jälkeen kulttuurielämä Alastarolla pääsi vauhtiin. Oli näytelmäkerhoja, harrastuskerhoja, nuorisoseura, kuoro, yhdistystoiminta ja elokuvat. Noissa riennoissa isä tapasi nuoren opettajan. Äidin mielestä Jaakko ihastui heti Tuulikkiinsa. Ensitapaamisen aikoihin molemmat näyttelivät nuoriseurassa. Näytelmän nimi oli Savon sydämessä ja nuoret olivat vastanäyttelijöitä. Kihlat ostettiin 1952 Helsingissä Olympiakisojen aikana. Sitä vastanäyttelemistä jatkui sitten yli 60 vuotta. Omalle tilalleen, jonka nimeksi tuli Vainiokairus, Jaakko ja Tuulikki muuttivat 1956. Meitä lapsia oli viisi, Simo 1953, Aino 1954, Paavo 1956, Leena 1961 ja Juha 1964.
Isä kasvatti meitä työn kautta, vei jo alle kouluikäisenä mukanaan pelloille, metsään ja puutarhaan auttamaan yksinkertaisissa töissä, haravoimaan niittämäänsä ruohoa, myöhemmin itsenäisempiin tehtäviin. Uudella maatilalla kesälomat olivat maatilan projekteja, salaojituksia, kuivurin rakentamista ja puintipelloilla traktorin siirtelyä usein aamusta iltaan. Traktoria ajettiin jo kouluikäisestä ja parhaimmillaan osallistuttiin iltaisin vielä talkoisiin. Työn lomassa puhuttiin joskus syvällisempiäkin asioita, mutta mieleenpainuvinta oli, että maatalon isäntänä isä oli aina läsnä.
Ammatillisesti katsoen isän parhaat vuodet varmaankin ajoittuivat 70-luvulle ja 80-luvun alkuun jolloin me vanhemmat lapset jo olimme lentämässä pesästä. Isä teki maatilalleen sukupolvenvaihdoksen 1986 ja luopui maatilan pidosta, vaikka se hänelle vaikeaa olikin. Maatalous oli koneellistunut ja suuremmat rakennemuutokset olivat aluillaan. Maatiloilla ei enää pitkään aikaan ollut ulkopuolista työvoimaa. Viljelyn tehokkuus oli hevosvetoiseen 30-lukuun verrattuna kasvanut moninkertaiseksi.
Kaunein piirre isässä oli puhdas isänmaallisuus ja rakkaus kotiseutuun. Se ei ollut vain kansallistunnetta, vaan tapa selviytyä elämästä, ratkaista eteen tulevia ongelmia ja valintoja, tapa hahmottaa elämän menoa. Tällaiset arvot, koti, isänmaa ja usko ovat ominaista koko isän sukupolvelle, sille sukupolvelle, jota historiassa kuvataan englanninkielisellä nimellä ”The Great Generation”.
Jaakon ja Tuulikin ensimmäinen lapsenlapsi syntyi 1983. Isoisäksi tullut Jaakko otti pojanpojat polvelleen, soitteli marsseja ja lauloi mukana isänmaallisia lauluja. Kun kerran tulimme kylään Alastarolle, kuului pojanpoikien suusta pyyntö:- Isoisä, soitetaan marssi ! – Sama kaiku on askelten, kyllä vaistomme tuntee sen. Tuolta kumpujen katköistä mullasta maan isät katsovat poikiaan.
Maasta luopuminen 1986 oli viljelijälle vaikeaa, mutta isän suku- ja kotiseuturakkaus tuli tässäkin avuksi. Maanviljelyksen asemaan tulivat kotiseutuhistoria, Alastaro-aiheisten paikallishistoriikkien kirjoittaminen, kotiseutumuseo, valokuvat ja metsästys. Isä osallistui jo aiemmin Turun Linnan silloisen intendentin Knut Draken paikallishistorian kurssille Turun yliopistossa. Kirjoittaessaan yhdessä ystävänsä Eino Punkin kanssa ja haastatellessaan sotaan osallistuneita Alastaron komppanian historiikkia varten hän tunsi siirtävänsä seuraaville sukupolville jotain, mitä seuraavat sukupolvet eivät enää voisi tehdä. Pitkäaikaikaisia harrastuksia olivat myös Hunnaan Kotiseutumuseo ja Alastaro-Seura. Myös Alastaron Rotaryklubissa isä oli perustajajäsen.
Kotiseutuhistoriaan liittyen syntyivät kirjat: Kertomus alastarolaiskomppanian vaiheista Jatkosodassa (1990), Alastarolaisia I kertoen yleisemmin alastarolaisuudesta (1995), Alastarolaisia II kertoen paikallisesta Suojeluskunta- ja Lottajärjestöstä. Maataloutta käsittelee osa III, Elettiinpä ennenkin (2001) sekä seurakuntahistoriaa osa IV. Kokonaisuutena neliosaisen Alastarolais-sarjan lisäksi syntyi myös Alastaron metsästysseuran historia (2006) ja suuri määrä muistiinpanoja kuvineen ja haastatteluineen sekä Kairuksen ja Mäkimattilan sukujen historiikit. Kotiseututyöstä Alastaro-Seuran hyväksi isä sai kotiseutuneuvoksen arvonimen.
Me kaikki olemme oman aikamme lapsia. Kun suremme esivanhempiamme, suremme myös sitä maailmaa, jossa he elivät ja joka nyt on mennyt.
Isä nukkui pois tietoisena tilanteestaan, oli monet kerrat sanonut, että taivasmatka saisi jo alkaa ja noutaja tulla.
Simo Mäkimattila
Jätä kommentti