Oiva Heikki Mäkimattila
1904 Alastaro Männistö Mäkimattila – 1972 Luonnonmaa
Kerttu Mäkimattila o.s. Lähteenmäki
1913 Huittinen – 1994 Loimaa
Nuoruusvuosinaan maanviljelijä Heikki osallistui nuorisoseuran ja suojeluskunnan toimintaan. Vuosien varrella luottamustoimia kertyi runsaasti mm. Alastaron osuustoiminnallisissa laitoksissa pankissa, kaupassa ja meijerissä. Metsäasioissa hän oli Alastaron Metsänhoitoyhdistyksen lisäksi Lounais-Suomen piirimetsälautakunnan, Lounais-Suomen metsänhoitoyhdistysten liiton ja Keskusmetsäseura Tapion luottamustehtävissä. Heikki oli innokkaasti mukana perustamassa Lännen Sokeri Oy:tä ja toimi myöhemmin sen luottamusmiehenä. Hänellä oli myös luottamustehtäviä Alastaron Maamiesseurassa, -Maataloustuottajayhdistyksessä ja -seurakunnassa, Sallilan Sähkölaitos Oy:ssä ja Suomen Ayrshire-kerhossa. Alastaron kunnan luottamustehtävistä tärkein oli kunnanvaltuuston puheenjohtajuus vuosina 1950-56. Ansioituneelle yhteisten asioiden hoitajalle myönnettiin kunnallisneuvoksen arvonimi 1968. Hänen harrastuksiinsa kuuluivat kalastus ja metsästys.
Kerttu-emäntä osallistui maatilan emännyyden lisäksi Lotta Svärd yhdistyksen, Alastaron Maatalousnaisten ja Kotilieden kummikerhon toimintaan.
MUISTELOITA JA TARINOITA ISÄSTÄNI SEKÄ ELÄMÄSTÄ MÄNNISTÖN MÄKIMATTILASSA SUORAAN ALENEVASSA POLVESSA OLEVILLE LAPSENLAPSILLE
MINKÄLAINEN MIES OLl VAARINNE OIVA HEIKKI?
Ehkäpä Ilkka Mäkimattilan toteamus isäni nimestä Oiva Heikki oli enteellinen. Muistikuvani ovat ehkä värittyneet tai jopa haalistuneet vuosien saatossa, mutta Oiva Heikistä voidaan käyttää monenlaisia adjektiiveja, jotka kuvastavat Häntä: seurallinen. Iaajakatseinen, ihmistuntija, monissa asioissa ammattiinsa liittyen edelläkävijä, valveutunut, yhteiskunnan asioista kiinnostunut ja osallistuva. Varmaan on vielä monia muitakin avuja, jotka hän omasi. Niistä voisi mainita kirjallisuus ja taide. Jossain määrin hän oli myös musikaalinen. Sanotaan hänen soittaneen viulua. Itse en koskaan kuullut hanen soittavan, mutta innokas laulaja hän kuitenkin oli, kuten myös runonlausuja osaten paljon runoja ulkoa.
0MAN AMMATTINSA EDELLÄKÄVIJÄ
Mäkimattilan talon hoito ja vastuu siirtyi Heikille ja Olaville isänsä Erkin kuoltua vuonna 1925. Varsinaiset talonkaupat tehtiin isoäitini Aina Marjaanan kanssa vuonna 1928.
Alkoi koneellistumisen ja salaojituksen aika. Veljekset ostivat kunnan ensimmäisen traktorin vuonna 1927; se maksoi silloin 32.000 markkaa. Merkiltään tuo ihme kapistus oli ”Deerinki”. Vietävasti tuo uusi hankinta kestikin isäni sanoja lainatakseni. Pelloilla alkoi ankara salaojituskausi; vuosi oli 1931. Työ jatkui kuitenkin kolmena vuonna 1936-38, 30 hehtaarin kesävauhdilla. Kaikki ojat kaivettiin pitkävartisilla kapeilla lapioilla 30 miesvoiman turvin. Oli siinä naisväellä suita ruokittavana muiden töiden ohella. Oma muistikuvani liittyy noihin lapiomiehiin. Talo tarjosi tietenkin myos saunan viikon töiden päätteeksi. Sauna oli mäen alapuolella ja siellä oli tietenkin aina puhtaat oljet lattioilla ja taisi olla lauteillakin. Talonväki kylpi aina näiden miesten jälkeen ja minä olin varsinainen kirppujen uhri. Punaiset, syyhyävät paukamat koristivat selkääni ja olkapäitäni. VOI voi! Ei muuta kuin paita vain tuliseen saunan löylyyn ja siten niistä selvittiin.
Palkanmaksukin oli erikoinen. Aina viikon työt tehtyään miehet saivat tilipussin. Isäni maksoi pellonreunalla ja laski tilin klubitupakka-askin kannella ja jakoi rahat ja sillä selvä. Isäni on todennut, ettei koskaan tullut mitään erimielisyyksiä palkan maksussa.
Pellot olivat jämeräperäisesti viljeltyjä ja lannoitettuja. Viljakasvit olivat pääasiassa kevät-ja syysvehnää sekä ohraa ja kauraa. Kuvaavaa hänen edistyksellisyydestään oli uusien koneiden hankinta. lsä hankki heti leikkuupuimurin, kun niitä alkoi olla markkinoilla. Samaan aikaan hänen veljensä hankki vasta itsesitojan!
INNOKAS KARJAMIES
Talonpitoon kuului myös karja. Ayrshire-rotuisia lehmiä ammui navetassa 20 kappaletta. Tietenkin ne edustivat maakuntansa parhaimmistoa. Silloin katsottiin keskituotosta voirasvapitoisuuden mukaan, joka oli noin 250 kiloa. Karjaa hoitivat ennen sotia Kerttu Mikkola esikuntineen. Sodan jälkeen kuvaan mukaan astui Taina Peltola apureineen. Taina oli ehdoton asiantuntija ja taitava karjakko. Isän osuus oli taasen ratkaiseva. Kerran hän ilmoitti Tainalle, että hän ostaa lypsykoneen, joka uutuutena oli tullut markkinoille. Taina ilmoitti, että osta vaan, mutta hän ei lypsä sillä. Niin tapahtui, että kone hankittiin ja isä kävi parin viikon ajan itse lypsämässä karjan. Taina katseli touhua aikansa ja suostui vihdoin yrittämään konelypsyä. Hänen kommenttinsa oli, että mitenkä hän on saattanut olla niin vanhanaikainen mielipiteissään! Todella suuri apu niin suurelle karjalle. Mainitsemisen arvoinen on tietenkin Suomen paras tuottoisin lehmä navetassa nimeltään Ensi, jonka jälkeläinen oli maankuulu sonni Mäkimattilan Inssi.
Talvella sahattiin joesta jäätä maidon jäähdytykseen. Jääpaloja säilytettiin sahanpurujen seassa, jotta eivät sulaisi kesähelteillä. Silloinhan oli aina lämpimät ja sateettomat kesät!
AVIOITUMINEN
Veljesten ollessa poikamiehiä, heillä oli tapana lähetettyään työmiehet töihinsä mennä isoäidin luo aamukaffeille. Se oli vakiintunut tapa kertoilla talon asioista ja tapahtumista. Isoäiti seurasi talon askareita pytningin ikkunasta tyttärensä Kerttu Aino Sylvian kanssa. Se oli molemmin puolin mieleinen aamutapaaminen.
Mutta talo ilman aitan polulla astelevaa emäntää on tyhjääkin tyhjempää. Niinpä veljekset olivat katsoneet mielitiettynsä ja avioituivat vuonna 1933. Isä taisi polkupyoräillä tyttölöille aina Huittisten Jokisivulle saakka. Ei taitaisi näinä aikoina enää onnistua. Isä toi taloon Kerttu Katariina Lähteenmäen ja Olavi Impi Maija Kausen.
Talo jaettiin kahtia niin, että Olavi ja Maija saivat isoäidinpuoleisen pään ja Kerttu ja Heikki toisen pään. Niin elämä jatkui kiireisenä ja taloon syntyi Kertulle ja Heikille kaksi tytärtä ja sota-aikana kaksi poikaa. Olaville ja Maijalle kaksi poikaa ja tytär.
Syttyi sota ja veljekset saivat kutsun rintamalle isänmaata puolustamaan. Talo ja työt jäivät naisväen hoitoon. Miesapuna oli iäkäs Frans Jalonen.
Muistikuvina noilta ajoilta on suuret leipomukset. Ruisleipää leivottiin, kuivattiin ja pakattiin sotamiehille lähetettäväksi. Niin tehtiin varmaan joka talossa viikoittain.
Tuli hälytyksiä ja pommikoneet jylisivät taivaalla. Asukkaita oli kehotettu menemään ulos mäkeen muka pakosalle. Kaikki muut menivät, mutta isoäiti istui tyynen rauhallisena tuolissaan turhaan hötkyilemättä. Minun kerrotaan navetan nurkalla lohduttaneen pikkusiskoani sanomalla, etteivät ne meitä tuttuja ammu!
Oli talossa murheen aika. Olavi kaatui viikkoa ennen talvisodan loppumista. Muistan nuo surulliset tunnelmat ja oudon tyhjyyden koko mäellä.
Sota jatkui jatkosodan muodossa ja miehet olivat siellä jossakin! Edelleen leivottiin ja pimennettiin ikkunoita. Muistan jonkun joulun noilta vuosilta. Kaikki talossa olevat ja asuvat kokoontuivat yhteiselle jouluaterialle. Joulupukkia odoteltiin ja syötiin jo joulupuuroa. Yrjänä ahtoi puuroa suuhunsa aina välillä mennen verhon raosta kurkkimaan, ettei vain se pukki tule ennen kuin hän on saanut puuronsa syödyksi. Minä arkalaisena olin piilossa keittiön muurin takana. Isä pelotteli usein kopistellen porstuassa meitä lapsia. Jouluaattona mentiin Olavi Nummelan kanssa Kyrönkorpeen lamuskoilla joulukuusen hankintaan. Siellä melkein aina tuhraantui koko aattopaivä.
Sodan aikana virisi Kotilieden kummikerhotoiminta. Kudottiin sukkia ja vanttuita. Kerättiin kolehtia ja veisattiin virsiä. Joulun aikoihin rahat tilitettiin Kotilieden Kummikerholle jaettavaksi vähävaraisille. Kerho toimi ensin alkuun vain talonväen piirissä, mutta levisi myöhemmin naapureihin ja sukulaisiin. Toimintaa jatkettiin melkein tähän päivään asti. Me lapset perustimme oman pikku kerhomme ja kokoonnuimme isoäidin ja Kerttutädin luona. Ilkka oli päämestari ja piti puheita. Me muut lausuimme runoja ja lauloimme. Meillä oli oma teatteri.
Sota aikanaan loppui ja saimme isän takaisin kotiin laihtuneena ja varmaan kauheita kokeneena. Hän ei paljoakaan puhunut noista ajoista.
METSÄMIES JA KALAMIES
Metsäsaralla isäni oli myös edelläkävijä. Jo vuonna 1936 metsämaita alettiin ojittaa Keskusmetsäseura Tapion laatimien suunnitelmien mukaan. Metsiä lannoitettiin ja hoidettiin suunnitelman mukaan. Isä oli Keskusmetsäseura Tapion hallintoneuvoston jäsen. Lounais-Suomen metsälautakunnan jäsen ja puheenjohtaja isä oli kuolemaansa saakka.
Usein sunnuntaiaamuisin isä lähti astuskelemaan metsään katselemaan puita väärii! Joskus palattuaan takaisin hän veti kumiteräsaappaat jalastaan ja saappaissa ei ollut ollenkaan sukkia. ”Jaa-a, ilmankos jalkoja vähän paleli”, hän ihmetteli. Toisinaan hän toi lakissaan korvasieniä paistinpannuun laitettavaksi.
Kalastus oli lempiharrastus! Keväisin Loimijoesta kalastettiin verkoilla lahnoja ja niitä tuli korikaupalla. Niitä perattiin ja jaeltiin pitkin kyliä. Silloin ei vielä ollut kylmätiloja eikä pakastimia.
Rakas paikka isälle oli Velkuan kunnassa oleva meren saari Iso-Pikari. Sinne isän mukana olivat valmiita lähtemään Jaakko Jalonen ja sähkömies, armoitettu jahti- ja kalamies, Kalle Heikkilä.
Siellä varmaan kalastelivat Kalle Mäkimattila, Kauko Kiviluoto ja Tapani Rautala. Mahtoi olla pojilla hauskaa toisiaan kiusoitellessa ja kalajuttuja tarinoidessaan.
Aika kalastellessa oli todella rentouttavaa ja virkistävää. Olosuhteet saaressa olivat niin alkeelliset, ettei se paljoakaan houkutellut naisihmisiä.
YHTEISKUNNALLINEN VAIKUTTAJA
Isä oli monessa kunnan toimessa mukana. Samaten hän oli vannoutunut osuuskassamies Alastarolla saaden kuolemansa jälkeen OKO:n kultaisen ansiomerkin.
Yhteiskouluhankkeessa isä oli innokas puuhamies ja perustajajäsen. Johtokunnan puheenjohtajana hän toimi yhdeksän vuotta. Koulu perustettiin vuonna 1951.
Seurakunnan kirkkovaltuuston varapuheenjohtajana hän sai aikaiseksi talvi- ja jatkosotien sankarivainajien muistomerkin tekijäksi kuvanveistäjä Väinö Aaltosen. Hän kävi Aaltosen luona ja suostutteli taiteilijaa tekemään työn Alastaron sankarivainajille. Aaltonen oli saanut tehdä ensimmäisen julkisen veistoksen vapaussodan sankareille Alastarolle ja Aaltonen oli todennut, että ”autoitte minua silloin, kun oli nälkä. Otan työn tehdäkseni.”
Eräs mieluinen tehtävä isälläni oli aikaansaada sokeritehdas maakuntaan. Hän kierteli ”viiksi-Fordillaan” ympäri maakuntia myyden Lännen Sokerin osakkeita. Noilta reissuilta hän sai lempinimen “sokeri Heikki”. Lännen Sokerissa arvostettiin isäni asiantuntemusta ja innokkuutta sekä ”maaIaista järkeäan”. Isä oli kuolemaansa saakka Lännen Sokeritehtaan perustajajäsen ja sen hallintoneuvoston varapuheenjohtaja. Muistan miten mieluista hänelle oli, kun hänet tämän tästä noudettiin ”Sokerin” mustalla limusiínilla ”saföörin” avatessa auton ovea erilaisiin tapahtumiin, joissa oli arvovaltaisia vieraita tutustumiskäynneillä. Isästäni jäi Lännen väelle kuva rehdistä suomalaisesta talonpojasta, joka halusi panna itseään likoon yhteisten asioiden puolesta. Isän olemus huokui arvovaltaa ja arvokkuutta, jota ei hankita koulun penkiltä.
SUVUN MERKITYS
Suku oli isälleni rakas. Maatalousvaltaisessa pitäjässä melkein kaikki ovat sukulaisia tai vähintäänkin tuttuja. Yhteisiä ja vuodesta toiseen toistuvia juttuja olivat Tapanin päivät Kalasella. Muistan Impi emännän huudahtaneen nähdessään isäni, että nyt Heikki tuli. Se tiesi aina juttujen kerrontaa ja isäni oli aina seurueen keskipiste. Sitten tulivat Heikin päivät tammikuun yhdeksäntenätoista päivänä. Taasen oli suku ja kylän väki koolla. Isoäitini syntymäpäivät toukokuun toisena oli merkkitapahtuma. Kaikki kynnelle kykenevät riensivät Männistöön. Kesällä Martan päivät olivat tapahtuma, jonne kaikki halusivat tulla. Ovet olivat avoimet Kalasella. Maaliskuun seitsemäntenätoista päivänä oli kaikkien Kerttujen nimipäivä. Oli vipinää, kun Kerttuja oli niin monta ja piti ehtiä kaikkia onnittelemaan.
KIRJALLISUUS JA TAIDE
Isäni luki paljon. Kirjahyllystä löytyi niin klassikoita kuin salapoliisiromaaneitakin. Oli Tolstoi, Dostojevski, Shakespeare, Aho ja Kivi. Aho ja Kivi olivat lempikirjailijoita. Muistan hänen aina lukeneen, kun oli hiljaista ja joutohetkíä.
Jos puheen pitäminen on taidetta, niin siihen hän oli mestari. Hänellä oli asiantuntemusta, tietoa ja huumoria. Lisäksi hän nautti esiintymisestä ja keskipisteenä olemisesta.
SAAVUTUKS ET
Ennen kaikkea Heikki-isäni oli talonpoika ja maanviljelijä.
Saavutustensa ja yhteiskunnallisten ansioiden johdosta Lännen Sokeri Oy, Keskusmetsäseura Tapio ja Alastaron kunta hakivat hänelle kunnallisneuvoksen arvonimeä. Kunnallisneuvoksen arvonimi myönnettiin Oiva Heikki Mäkimattilalle kesäkuun 12:na päivänä 1968.
Etsiessänne juurianne törmäätte varmaankin tähän henkilöön eli Oiva Heikki Mäkimattilaan. Voitte olla ylpeitä suvustanne ja sen esi-isistä ja äideistä. Tässä maailmassa ei paljon paina mitalit eikä arvomerkit eikä myöskään raha. Suurinta mielestäni on tuntea olevansa ketju ja lenkki tässä elämässä. Olla itsensä kanssa sopusoinnussa ja arvostaa sitä mitä on ja kunnioittaa menneitä sukupolvia ja lähimmäisiään on tämän elämän suola ja sokeri.
Oiva Heikki Mäkimattila oli mielestäni suuri Alastarolainen. Kauaskatseinen, rehellinen, isänmaallinen, kotiaan ja läheisiään rakastava ISÄ.
Huittisissa 29.11.2004 Leena Hälli os. Mäkimattila
Vanha konsti on parempi kuin pussillinen uusia
Elettiin vuotta 1968. Rakensimme vapaa-ajanasuntoa perintömaalleni Pesson jokipellolle. Leikkisästi uudisrakennusta kutsuimme ”Päkkäräksi”.
Oli elokuun 11. päivä. Naapurissa vietettiin kummisetäni 75-vuotisjuhlia. Tavan mukaan miehet kerääntyivät talon pirttiin naisväen ruokaillessa ja seurustellessa pyhimmässä paikassa, salissa. Ruokailun jälkeen miehet kerääntyivät pieniksi ryhmiksi talon pihamaalle. Heikki Mäkimattila, isäni serkku, oli yhtenä siinä joukossa, joka oli minua lähinnä. Tein ehdotuksen, jotta kävelläänpä rakennustyömaalleni, jonne maantietä pitkin ei ollut ihan puolenkaan kilometrin matkaa.
Tulimme tontille ja syynäsimme tarkoin työn jälkeä. Ajan tavan mukaan rakennukseen tuli tietenkin tasakatto. Rauhalliseen tapaansa Heikki loihe lausumaan: ”Ko se vesi tulee niin mielelläns alaspäin.”
Nuo sanat soivat korvissani aina, kun tarkkailin katon pitävyyttä.
Kolmentoista vuoden kuluttua syksyllä 1981 ”Päkkärä” sai aumakaton.
Kalevi Pesso
Kokonainen
Olimme neljän miehen voimin Helsingin messuhallissa venemessuilla. Näyttelyyn tutustuttuamme päätimme mennä syömään toisen kerroksen messuravintolaan. Ruuan jälkeen isäni Heikki ja Kiviluodon Raimo totesivat, että kai nyt sentään ruokaryyppy otetaan ruuan päälle, kun kerran täällä ollaan ja kohta oli jo toisella sormi pystyssä kutsuen tarjoilijaa.
Miestarjoilija tuli ja tilauksen kuultuan kysyi: ”Saako olla puolikas vai kokonainen?” Isä vilkaisi Raimoa ja sanoi tarjoilijalle: ”Kyllä kai se kokonainen saa olla.”
Tarjoilijan lähdettyä isä katsoi meitä kysyvästi ja sanoi Raimolle: ”Mitä se puolikas vai kokonainen mahtoi tarkoittaa?” Emme tienneet, mutta asia selvisi, kun tarjoilija tuli takaisin mukanaan kokonainen huurteinen Koskenkorvapullo. Minä nuorinpana olin kuski.
Siihen aikaan ei itse kaadettu, joten tarjoilija oli valppaana ja tuli aina täyttämään lasit, kun edellinen oli juotu. Miehet joivat pullon kolmestaan ja iltapäivä meni oikein rattoisasti.
Juhani-isän kertomuksesta kirjoittanut Aku Mäkimattila
Kertun ja Heikin lapset puolisoineen:
- Leena Katariina Hälli (1934 – 2011)
pso Jaakko Kustaa Hälli (1937 – 2016)
. - Anna Lemmikki Mäkinen (1935 -)
pso Olli Väinämö Mäkinen (1935 -)
. - Jyrki Olavi Mäkimattila (1940 -)
pso Tuula Marita Mäkimattila (1945 -)
. - Heikki Juhani Mäkimattila (1943 – 2007)
pso Satu Aulikki Mäkimattila (1949 -)