Kerttu Aino Sylvia Mäkimattila
1902 Alastaro Männistö Mäkimattila – 1964 Alastaro
Kerttu opiskeli Hämeenlinnassa Frederika Wetterhoffin käsityöopistossa.
Hän teki merkittävän elämäntyön kudonnan opettajana. Hänen toimestaan rakennettiin Kertunpirtti, joka valmistui 1946 ja oli eripituisten kurssien pitopaikkana aina vuoteen 1961. Tekstiilitaiteilijana Kerttu suunnitteli ja kutoi suuren määrän erilaisia kudonnaisia. Kuuluessaan Alastaron kirkonemäntiin hän mm. suunnitteli ja kudotti v. 1953 vihkiryijyn Alastaron kirkkoon. Kudonnaisia oli esillä monissa näyttelyissä. Kertulla oli usein kutojia, jotka tekivät asiakkaiden tilaamia tekstiilejä.
Alastaron Nuorisoseuran toimintaan Kerttu osallistui monin eri tavoin: tilintarkastaja, johtokunnan jäsen sekä sihteeri. Hän osallisui myös Lotta Svärd järjestön Alastaron paikallisosaton toimintaan.
Kerttu omasi runsain mitoin huumorintajua. Hän viihtyi erikoisen hyvin nuorten keskuudessa opettaessaan heille kudonnan salaisuuksia huumorilla höystettynä. Hänen oppilaansa, ystävänsä ja sukulaisensa muistavat Kertun lämminhenkisenä, lähimmäisen rakkautta osoittavana henkilönä. Hänen kutomiaan tekstiilejä ja kurssilaisten kudontatöitä säilytetään useissa kodeissa perhekalleuksina.
Isoäiti ja Kerttu-täti olivat muuttaneet asumaan pykninkiin veljesten Heikin ja Olavin ostettua tilan vuonna 1928. Nuoret emännät Kerttu ja Maija tulivat taloon, jolloin päärakennus jaettiin perheiden kesken kotiini ja ”talon puoleen”. ”lsoäidin puolella” veljeksillä oli tapana pistäytyä aamukahvilla, kun miehet olivat lähteneet töilleen. Me lapset, Heikin tyttäret Leena ja Lemmikki (Anna) ja minä pyörimme vuorotellen eri huusholleissa.
lsoäidin puolelle olimme tervetulleita ja erityisesti Kerttu-täti suhtautui lapsiin erityisen lämpimästi, isoäitiin suhtauduttiin vähän varautuneesti kuin arvohenkilöön. Kerttu-tädin työ kutomossa, joka oli pykninkin pihanpuoleisessa päätykamarissa, mahdollisti jutustelun lasten kanssa. Hän kertoi oleskelustaan Itävallan Alpeilla, jonne hän oli matkustanut sairauttaan hoitamaan. Sen sijaan sairaudesta en muista koskaan mainitun. Lapin matkoista, joita Kerttu-täti teki Kittilään ja Petsamoon useampia 1930-luvulla, riitti kertomista.
Sota ja isäni kaatuminen talvisodan lopussa toivat surun lapsen maailmaani. Aikuisille se merkitsi myös uudenlaista toimintaa. Talossa leivottiin leipää armeijalle. Kerttu-täti toimi Vapaassa Huollossa ja jakoi lahjoitusvaatteita evakoille. Sotavuosien välillä oli perustettu Kotilieden kummikerho, jonka toiminta jatkuikin sitten puoli vuosisataa. Koska se kokoontui illalla, ei lapsia sinne voitu päästää. Jaksoimme marista ja mankua. Kerttu-täti ratkaisi ongelman perustamalla lasten kerhon, joka kokoontui ensin isoäidin puolella, sittemmin muissakin perheissä. Ohjelmassa oli aluksi pääasiassa satujen lukemista ja leikkejä, mutta vähitellen rupesimme myös suorittamaan ohjelmaa. Oppikouluun mentäessä kerhon toiminta hiipui vähitellen, mutta sillä oli varmaan oma kasvatustehtävänsä.
Pula-aika korosti kaiken kotitekoisen, siis myös käsitöiden merkitystä, kun kaupoista ei saanut juuri mitään. Kotosaunan päädyssä oli värjäämö, jossa muistan usein seuranneeni Kerttu-tädin lankojen käsittelyä luonnonväreillä. Raaka-ainetta saatiin myös hänen ruskeista lampaistaan. jotka oli hankittu Ala-Lemusta.
Kerttu-tädille suvun asiat olivat tärkeitä. Suku kokoontui isoäidin eläessä erilaisiin juhliin ja yhteydenpito Alastaron sukulaisten kesken oli hyvin tiivistä. Kerttu-täti välitti kertomuksillaan tietoa ja tarinoita suvun vaiheista meille lapsille. Muistan jälkeenpäin ihmetelleeni hänen kertomuksiaan isoisâstään, sillä nekin perustuivat hänen kuulemaansa, isoisänsä oli kuollut ennen hänen syntymäänsä.
lsoäidin kuoltua vuonna 1948 Kerttu-täti jäi asumaan yksin pytinkiin. Hän teetti asunnossa remontin, jossa hän onnistuneella tavalla toteutti taiteellista näkemystään.
Olin kymmenvuotias muutaessamme Mäkimattilasta Kallelaan. Yhteydenpito harveni luonnostaan myös kouluvuosien myötä. Kerttu-täti vieraili 1960-luvun alussa luonani Helsingissä. Vasta silloin huomasin kiinnittäväni aikuisen huomioni hänen luonteeseensa. Hänellä oli erittäin luonteva, joustava ja hienotunteinen suhtautuminen kanssaihmisiin ja asioihin.
Tapasimme viimeisen kerran vähän ennen hänen kuolemaansa, jolloin hän oli talon puolella vuoteen omana. Keskustellessamme hän muisteli kaipauksella niitä aikoja, jolloin olin ollut lapsi ja Mäkimattilan pihapiirissä oli vilskettä ja vilinää. Olen varma, että hänen vaikutuksensa rakastavana ja innostavana aikuisena on ollut korvaamaton kaikille meille, jotka saimme kasvaa hänen lähellään.
Ilkka Mäkimattila
Jaaha Maija-Kaija, kukas lähtee viemään isoäidille lämpimäisiä, sanoi isä, kun leipomispäivänä äiti otti kakkoja uunista. Hanna-Maijalle se oli tarkoitettu tämä jännä matka. Olimme muuttaneet joku aika sitten Alaseltajoelta mummulaan Kairukselle – oikeammin Ketaralle. Matka oli noin 2 – 3 kilometriä. En osannut silloin vielä ajaa polkupyörää. Ensimmäinen jännä paikka oli tietysti llolan silta. Joki oli leveä ja sillankaiteet harvat. Pelkäsin, että jos kaatuu, niin tuosta kyllä putoaa jokeen. Enkä osannut edes uida, joten jos tuosta putoan, niin… ”Muista kulkea tien viertä” – se oli isän viimeisiä muistutuksia. En muista tarkalleen kuinka vanha olin, mutta matka tuntui tosi pitkältä.
Isoäiti oli pitkãnääs keittiössä olevalla laatikkopenkillä. Myöhemmin minulle kyllä selvisi, että laatikossa oli Kerttu-tädin kangaspuiden osia, kaiteita yms. ”Sinäkös sieltä tulit kun minua niin väsytti” sanoi hän noustessaan. Kerttu-tädillä oli yksi huone, missä hänellä oli kangaspuut, ennen kuin hänen unelmansa toteutui – kuten kerttu-täti totesi. Muistelen, että olin syömässäkin vielä, kun Kerttu-täti tuli ja se salaatti – se oli tosi hienoksi hakattua, kaunista ja hyvää, vaikka en sellaisesta lapsena oikein tykännyt.
On vielä toinenkin asia, mistä muistelen isoäitiä rakkaudella. Kun Kerttu-täti piti kutomakurssia omassa Kertunpirtissään, isoäiti kävi puolaamassa meille serkuksille. Usein Kerttu-täti oli tehnyt salaatin valmiiksi ja aamulla ennen pirtilleen lähtöään hän oli Iämmittänyt ja laittanut perunat kypsymään hiillokselle – ja ne kaikki olivat hyviä!
Rakkaudella isoäitiä muistellen Hanna-Maija Nepponen