Hanna-Maija Nepponen s. Mäkimattila
27.1.1927 – 24.12.2018
Äitini Hanna-Maija syntyi maatalon tyttäreksi Alastarolla Kyllikki s. Kairus ja Kalle Mäkimattilan nelilapsisen perheen esikoiseksi Alasenjoen Kallelaan. Siellä syntyivät myös Jaakko -30, Pekka -33. Riikka -43 syntyi Ketaralla jonne perhe muutti 1935, jolloin Kyllikki ja Kalle siirtyivät pitämään maatilaa Kyllikin vanhempien Maria ja Juha Kairuksen luovuttua tilanpidosta.
Hanna-Maija avioitui 1947 Veikko Nepposen (12.3.1924- 11.12.2007) kanssa. Heille syntyi lapset Juha -48, Maria -52 ja Tiina -55. He pitivät maatilaa Alastaron Lauroisten kylässä vuoteen 1989, jolloin tilanpito siirtyi Juhalle ja he muuttivat eläkepäivikseen Alastaron keskustaan, Vahvalaan.
ÄITI MUMMA Hanna-Maija 28.1.1927 – 24.12.2018
Tämä muistelo sai alkunsa äidin lausahduksista:
”Oleks mää elämässäni jottain tehnyt? Voiks mää tällai olla vaan?”
Rupesin sitä oikein pohtimaan ja muistelemaan. Ajatus varmaan juontaa juurensa aikaan jolloin hän varttui. Laiska ihminen oli kauhistus! Ja ihmisen arvo mitattiin tehdyn työn määrällä.
Muistan lapsuudesta kun äiti askareitten välissä, siis aamu- ja iltalypsy ynnä muu karja ja käsin lypsy, istahti johonkin hetkeksi, oli hänellä kohta joko sukankudin tai virkkaus käsissä – laiskana ei saanut olla. Ja naapurin Hulda-täti kun istui joskus useamman tunnin juttelemassa keittiössä, otti äiti pöytälaatikosta parsimisvehkeet esille ja kuin huomaamatta monta kohtaa oli parsittu. Iltaisin äiti mielellään kuunteli iltahartauden radiosta. Saan silmiini kun äiti istui makuuhuoneen nurkassa keinutuolissa kudin käsissä ja kuunteli. Äiti kutoi sukan päivässä kaks parhaassa! Monet sukat, vanttuut ja villapaidat olemme kaikki lapset, lastenlapset ja lastenlastenlapset, mumman sanoin ”pikkulintuset” saaneet. Kaikki olemme myös saaneet paloista kudotut peitot. Kolme + 8 isoa ja 24 pientä. Loimikodissa äiti kutoi 4 tai 5 pientä. Myös pienin lintunen Laurin 1-vuotias Matilda on saanut omansa. Mumma teki myös ompelemalla jokaiselle 8 lapsenlapselle oman ryijyn, kullekin itsensä suunnitteleman mallin.
Äidin harrastuksena oli keräillä ja tallentaa kaikenlaisia asioita. Erilaiset virkatut pitsit oli yksi niistä. Kapioihin saatiin pitsilakanoita, tyynyliinoja ja pyyhkeiden päissä oli virkattuja pitsejä. Äiti virkkasi myös meille kaikille morsiuskruunut. Talletettuna on isovanhempien ja muiden pitsimalleja useampi mapillinen. Ison juhlaliinan reunoihin ja keskelle äiti virkkasi pitsit. Liina on nähnyt meidän monet juhlat vuodesta 1972 lähtien. Marin lakkiaisissa ensimmäisen kerran, sitten syntymäpäiviä, häitä, ristiäisiä ja hautajaiset. Mari on siihen kirjonut päivämäärät juhlista muistiin. Nytkin se on täällä pöytää juhlistamassa. Virkkaus onnistui vielä Ilolakodin puolella kun kutominen ei onnistunut enää, jostain selkäytymestä se varmaan tuli.
Nypläyksen Äiti myös opetteli. Monenlaiset liinat kukat ja muut koristeet ollaan saatu. Myös näiden Kansallispukujen tykkimyssyjen tykit eli pitsit äiti on tehnyt ja muutaman muun.
Kun Alastarolle touhuttiin omaa kansallispukua 1986 oli äiti aktiivisesti mukana siinä toimikunnassa. Isästä oli itsestään selvää että kaikille lapsille myös sellaiset hankitaan. Äiti kutoi kankaat neljään pukuun (H-M, Mari, Tiina ja Leena) ja kukin ompeli itse itselleen puvut. Tätä lahjaa nyt kunnioitamme ne yllämme.
Äiti oli ahkera kutomaan kangaspuilla, ne pystytettiin milloin makuuhuoneeseen, pirttiin, peräkamariin tai vinttiin. Verhoja, kaitaliinoja, shaaleja ja mattoja syntyi. Jostakin matonkudontakilpailusta tuli voittokin. Ihailen vieläkin äidin värisilmää ja taitoa sommitella vanhoista vaatteista leikattujen kuteiden yhdistelmät. Lastenlasten mattoihin piilotettiin myös suukkoja, tupsuja ja paljon paljon rakkautta.
Äiti oli innokas opettelemaan kaikkea uutta monipuolisesti ja ennakkoluulottamasti. ”Ei voi sanoa ettet osaa tai ei kiinnosta ennenkuin olet kokeillut” oli äidin ajatus kaikissa asioissa ja kannusti meitäkin rohkeasti kokeilemaan sekä opiskelemaan kaikkea uutta. Monenlaiset kansalaisopiston sekä kotona Lylyllä pidetyt kurssit tulivat myös meidän opiksemme. (Ompelu, savi, emali, galligrafia, silkkimaalaus, maalaus öljyväreillä ja tavallisilla maaleilla monet purkit, batiikki, kasvivärjäys, tilkkutyöt, sarvi, haarukkapitsi, frivolitee eli käpypitsi, sukkakukat, valkokirjonta…). Äiti kurssittautui myös pitokokiksi. Hän oli sitä mieltä, ettei ne taidot itseltä ole pois tai vähene vaikka niitä toisillekin jakaa.
Kasvit kiinnostivat molempia vanhempiani ja he opettivat meitäkin niitä tunnistamaan. Elokuussa kävimme äidin kanssa ulkoilemassa Ketaran tienpäässä ja takaisin. Poimin kukkia ja mietimme yhdessä niille nimiä. Äiti totesi – ”en mää muista vaikka ne olen tiennyt”. Minä siihen: ”sä olet ne meille opettanut niin se tieto on nyt meillä!” ja sitten yhdessä naurettiin. Päivänkakkara, lempikukkansa, oli viimeinen jonka hän muisti.
Nukkekotia äiti teki yhdessä lastenlasten kanssa (Jonna, Venla, Veera). Oman mummulansa huonekaluja pienoiskoossa valmistui, vain seinät jäivät uupumaan. Hunnaan kotiseutumuseolla oli nukkekotinäyttely 1989, jossa nämä olivat mukana.
Retkeily ja valokuvaus sekä vanhojen kuvien säilyttäminen ja taltiointi kuului hänen rakkaisiin harrastuksiinsa. Monen monta kansiota ja mappia on kuvia sukulaisista, suvusta, juhlista, muuttuvista maisemista, rakennuksista ja retkistä. Hän harmitteli kun nykysin kuvat ovat diginä eikä niitä enää tehdä kuviksi kuin ennen – näkee monesti vain kerran, eikä voi palata niihin kun ne on tietokoneilla ja kännyköissä. ”Ja muistakaa laittaa taakse ketä niissä kuvissa on! Ja vuosiluku!!” oli vielä viimeisiä ohjeita meille valokuviin. Lastenlapsia, pikkulintusia, äiti kuvasi vielä itse viime vuonna.
Veteraanityö, kirkkokuoron vuosikymmenet, maatalousnaiset, opintokerho eli erilaiset yhdistykset saivat myös oman aikansa äidiltä. Kun olin eka-toka -luokkalainen äiti piti ”kerhoa” meille kylän lapsille. Monta taitoa opittiin Hanna-Maijan kerhossa. Toinen sarja kerholaisia oli minua noin 10 vuotta nuoremmille. ”No aikaa me jo toi opeteltiin Hanna-Maijan kerhossa!” oli joku tokaissut kotonaan. Äiti piti myös pyhäkoulua meille kylän lapsille yhdessä muiden kylän äitien kanssa vuorotellen kukin kotonaan. Viimeisimpiä lauluja jota yhdessä laulettiin oli Oravanpesä, ”kas kuusen latvassa” toistettiin monta kertaa.
Osallistuminen MTV:n ja K-kaupan järjestämään ”Loistoemäntä” kilpailuun 1962 muutti monta asiaa äidin elämässä. Siitä muutoksesta taisi saada osansa myös maaseudun emännät yleisemminkin. Kilpailun juonsi Niilo Tarvajärvi, ja kilpailussa oli erilaisia taitotehtäviä muun muassa sukan kutomisesta, mausteiden tunnistamisesta vauvan kapalointiin. Tässä tehtävässä oli pantu merkille, että äiti oli käsitellyt nukkea kuin oikeaa lasta. Äiti oli ensimmäinen joka tämän kilpailun voitti ja maatalon emäntä, seuraavat naiset olivat virkanaisia kaupungeista. Ja me lapset päästiin myös telkkariin, se oli jännää 6-7 -vuotiaalle tytölle!
Harrastuksista olkityöt taisivat vetää ”pisimmän korren”. Kun äidiltä kysyttiin miksi olki? ”Maatalossa kun sitä on hyvin saatavilla, kaunis ja edullinen materiaali”, oli vastaus. Jo lapsena opittu himmeli sai monta muotoa äidin ajatuksissa ja taitavissa käsissä. Tähdet, tontut, enkelit ja ötökät saivat muotonsa, niissä hänen luovuutensa tuli esille ja uusia malleja syntyi meidän ihailtavaksi. Myös olkitöiden tekoa nikseineen äiti opetti meille lapsille ja lastenlapsille. Äidin tekemiä olkitöitä voimme ihailla täällä näillä pöydillä.
Kirjoittamalla äiti purki niin ilojaan kuin murheitaankin ja tapahtumia. Löysin runon, joka on kirjoitettu 1983 kun hän kävi poikaani Kallea katsomassa äitinsä Kyllikin eli mummuni kanssa:
Näen äitini kultahapsen
siunaavan lasta.
Pieni lapsenlapsenlapsi
nostettu helmaansa uinumaan.
Hohde taivainen päätänsä ympäröi
ja hän lapselle siunausta anoo,
sen nähdä voin.Uskallatko sen mulle antaa,
arasti kysyy.
Kuin moista vielä ihmetellen,
vielä kysyt! —
Näen lapseni ojentavan
pienen käärön mummun syliin
– ”siinä siunauksen saat”– On pitkäperjantai –
tapa vanha, kylään ei mennä saa,
sumua, usvaa – voiko edes tänään lähteä
empii mummu –
mutta lapsen sentään nähdä haluaa
ja tänään toisilla on aikaa
– vaikka onkin pitkäperjantai
– se onhan edestämme –
Pian koittaa Pääsiäinen
paras on kait edessä päin
näin uskon,
se paras on!
Äidin kanssa Kallea katsomassa 1983
Olen lueskellut äidin kirjoituksia, joita on monta mapillista vähän sieltä ja täältä, pienen pienen osan. Äiti oli käynyt viemässä äitinsä haudalle punaisen pelakuun (1994) ja mietti sieltä tullessan sanaa ÄITI:
ÄITI se on lämmin, hellä, – rakas sana.
Olla äiti – voih! Se on vaikeaa, kuitenkin
– sinulle annettiin lapset lainaksi.
Mummu! Syli, hellä halaus,
Isoäiti rakastava, ystävällinen, – ehkä vähän järkevämpi
– kaukaisempi, – turvallinen.
Mäkimattilan isoäiti minut kerran vei kivelle istumaan pytingin taakse, kiven juurella oli narsisseja, tulppaaneita…..
”pitää olla paikka missä voi koota itsensä”.
Äidilleni se oli kotipihan pihasauna lammikon rannalla.
Lopuksi
Me lapset ja mumman pikkulinnut ja lintuset, kuten hän lastenlapsiaan ja heidän lapsiaan kutsui, olimme vanhemmilleni kovasti rakkaita ja usein varmaan meitä kannettiin rukouksin Taivaan Isän luokse.
Mumman rukous muistojen sivuille kirjattuna (10.11.09):
”Isä, auta ja armahda,
siunaa lapsiani jo monessa polvessa heidän vaikeuksissaan,
lähetä enkelit heitä taluttamaan ja lohduttamaan antamallasi tiellä.
Autathan heitä suruissaan ja murheissaan.
Aamen.”
”Ilta on tullut Luojani….”
Tiina 19.1.2019
Jätä kommentti