Kolme vuotta on taas vierähtänyt edellisestä sukukokouksesta ja on aika kokoontua. Tällä kertaa kokouksen pitopaikkana on ravintola Kauttuan Ruukinkartano Eurassa. Ilmoittautumiset Heikki Varantolalle (sähköposti: heikki.varantola@pp.inet.fi tai tekstiviestillä numeroon 0400-522 577).
Kokouksen yhteydessä on buffet-ruokailu, jonka hinta on 42€ / henkilö (5-12-vuotiaat puoleen hintaan ja alle 5-vuotiaat ilmaiseksi). Ruoka maksetaan paikan päällä.
In Memoriam – JAAKKO MÄKIMATTILA 22.2. 1930 – 21.8.2021
Isän aika tuli täyteen aamulla 21 elokuuta 2021. Se on tyypillinen kaunis ja kuulakas elonkorjuuajan päivä näillä Saviseudun kylillä, seuduilla, missä isä ja häntä edeltäneet monet sukupolvet ovat eläneet. Se oli sopiva aika lähteä kun kutsu viimein tuli. ”On kaunis kotimaamme, maat metsät järvet sen.” Näitä isä viimeiseksi mietti. Tämä muistokirjoitus kertoo ehkä enemmän siitä maailmasta jossa isä eli. Täällä maan päällä me elämme ajassa ja olemme kukin tavallaan oman aikakautemme lapsia.
Isän 91 vuotta osuivat aikakauteen, joka alkoi aivan 30-luvun alussa Alastaron Alasenjoen kylässä Kallelan talossa. Matka sieltä 30-luvun uudistilalta 2020-luvun nykysuomalaiseen yhteiskuntaan on nuoremman polven mielestä käsittämättömän pitkä. Keskustellessamme isä usein palasi ihmettelemään miten hänen osakseen tuli niinkin pitkä siivu. Elihän hän sukunsa vanhimpien joukkoon.
Isän syntyessä Suomi oli vasta itsenäistynyt, vain kymmenisen vuotta oli kulunut ensimmäisen maailmansodan päättymisestä ja Suomen itsenäistymisestä. Maailma oli syöksymässä globaaliin pulakauteen, vaikka se Varsinais-Suomessa ei niin paljon vaikuttanutkaan. Elämä oli varmasti niukkaa mutta aikalaisten puheista ja tarinoista usein välittyi se toivorikkaus ja onnellisuus, joka isän vanhempien ja vuosisadan alun aikojen läpi eläneillä oli. Voi sanoa, että isän ensimmäiset elinvuodet olivat onnellista aikaa. 30-luvun suuresta pula-ajasta huolimatta maatiloilla elämä kääntyi paremmaksi, elintaso Alastarolla nousi kaikin puolin koko 30-luvun. Opeteltiin elämään itsenäisessä maassa. Jälkipolvelle käynnit mummulassa isän seurassa ovat avanneet sitä lapsuuden maisemaa, jossa isä varttui. Isän lapsuudenkoti muuttui, kun Kalle ryhtyi Ketaran isännäksi. Elämä lähellä kirkonkylää oli varmasti isän elämään paljon vaikuttanut asia.
Kouluikään tultaessa maailma alkoi lähestyä sotaa. Kun Talvisota syttyi, isä oli yhdeksän ikäinen. Elämään tuli yhtäkkiä sotaan lähtö ensin suvun palvelusvelvollisille ikäluokille ja myöhemmin omankin perheen isälle. Miten lapsi suhtautuu sellaiseen, käy paljon ilmi niistä puheista, jotka kuvaavat vuoden 1939 jouluateriaa Karjalasta evakuoitujen kanssa, kun sota oli juuri syttynyt ja ensimmäiset Alastarolaiset olivat kaatuneet. Tässä kohdin isän puheista välittyy se ilmapiiri, jossa tappiot ja uhraukset otettiin vastaan. Kaikki keskittyivät työhön eikä lapsen maailma murtunut. Tavallaan isän lapsuus loppui Talvisodan alla yhtäkkiä.
Onnellisen ja toivorikkaan 30-luvun jälkeen varhaisnuoren kasvua elämään seurasi kuusi sodan vuotta kotirintamalla, välissä lyhyt välirauha, joka kesti runsaan vuoden. Toimeentulo ja maatila vaati kaikki töihin. Isä meni Loimaalle oppikouluun, mutta asuminen yksin kaukana kotoa toi koti-ikävän, huolen ja paineen tilan töiden tekemisestä. Isän puheisiin tulee lausahdus: – ”Kun minä aina halusin viljellä maata ja se kortteerikin oli niin kylmä ja hevosella piti tuoda ja viedä Loimaalle kouluun ja niitä hevosiakin tarvittiin töihin”. Isän ja hänen isänsä puheissa tuli esille pula polttoaineesta, sankarihautajaisista ja hevosottoilmoituksista, joissa sotilaspoikiin kuuluvat olivat mukana. Nuoria oli opetettava aseisiin, kun ei tiedetty miten kauan toinen maailmansota vielä kestäisi. Sotilaspojille järjestettiin ampumaharjoituksia. Taistelujen kovetessa yhteishenki tuntui vain lujittuvan, ja kotirintama kesti. Isän puheista kuultaa ihailu ja kunnioitus sotaa käyviä ikäluokkia kohtaan. Tuon aikakauden hämmästyttäviin kertomuksiin kuuluu myös tarina sotavangeista, joita tuotiin taloihin maatöihin. Vangit olivat pääasiassa upseerivankeja ja Ketaralle vahdittaviksi tuodut vangit olivat lentäjiä. Vangit tekivät peltotöitä vapaaehtoisina ja niitä vahtimaan pantiin käytännössä aseettomia, melkein lapsia. ”Eivät ne mihinkään lähteneet, koska ruoka taloissa oli parempaa kuin vankileirillä” kertoi isä monta kertaa. Aselevon tullessa isä oli 14 vuotias.
Isän nuoruus ja varttuminen aikuisikään osui sodan jälkeiseen 40-lukuun. Alastarolla toipuminen sodasta meni nopeasti ja alkoivat maatalouden suuret rakennemuutokset. Kun 40-luku oli ollut hevosvetoinen, tulivat sodan jälkeen nopeasti tehokkaammat koneet ja viljelymetelmät ja teollisuus alkoi vetää maaseutuväkeä kaupunkeihin. Isän puheista välittyy halu tehdä maatilan töitä ja halu viljellä maata.
40-luvun lopussa isä kävi Loimaan Maamieskoulun ja Lahden Kansanopiston. Meni jopa pohjoismaisen opiskelijavaihdon kautta ”yhdeksi satokaudeksi” Ruotsiin Tunan pitäjään Oskar Hellnerin tilalle töihin. Kaikesta tuosta välittyy rakkaus maahan, maanviljelykseen ja kotiseutuun ja tähän sukupolvien yli ulottuvaan elämäntapaan. 50-luvun alussa tuli Iisalmesta vastavalmistunut Tuulikki Lempi Tellervo Pekkarinen opettajaksi kirkonpiirin kansakouluun, joka sijaitsi aivan Ketaran naapurissa. Sodan jälkeen kulttuurielämä Alastarolla pääsi vauhtiin. Oli näytelmäkerhoja, harrastuskerhoja, nuorisoseura, kuoro, yhdistystoiminta ja elokuvat. Noissa riennoissa isä tapasi nuoren opettajan. Äidin mielestä Jaakko ihastui heti Tuulikkiinsa. Ensitapaamisen aikoihin molemmat näyttelivät nuoriseurassa. Näytelmän nimi oli Savon sydämessä ja nuoret olivat vastanäyttelijöitä. Kihlat ostettiin 1952 Helsingissä Olympiakisojen aikana. Sitä vastanäyttelemistä jatkui sitten yli 60 vuotta. Omalle tilalleen, jonka nimeksi tuli Vainiokairus, Jaakko ja Tuulikki muuttivat 1956. Meitä lapsia oli viisi, Simo 1953, Aino 1954, Paavo 1956, Leena 1961 ja Juha 1964.
Isä kasvatti meitä työn kautta, vei jo alle kouluikäisenä mukanaan pelloille, metsään ja puutarhaan auttamaan yksinkertaisissa töissä, haravoimaan niittämäänsä ruohoa, myöhemmin itsenäisempiin tehtäviin. Uudella maatilalla kesälomat olivat maatilan projekteja, salaojituksia, kuivurin rakentamista ja puintipelloilla traktorin siirtelyä usein aamusta iltaan. Traktoria ajettiin jo kouluikäisestä ja parhaimmillaan osallistuttiin iltaisin vielä talkoisiin. Työn lomassa puhuttiin joskus syvällisempiäkin asioita, mutta mieleenpainuvinta oli, että maatalon isäntänä isä oli aina läsnä. Ammatillisesti katsoen isän parhaat vuodet varmaankin ajoittuivat 70-luvulle ja 80-luvun alkuun jolloin me vanhemmat lapset jo olimme lentämässä pesästä. Isä teki maatilalleen sukupolvenvaihdoksen 1986 ja luopui maatilan pidosta, vaikka se hänelle vaikeaa olikin. Maatalous oli koneellistunut ja suuremmat rakennemuutokset olivat aluillaan. Maatiloilla ei enää pitkään aikaan ollut ulkopuolista työvoimaa. Viljelyn tehokkuus oli hevosvetoiseen 30-lukuun verrattuna kasvanut moninkertaiseksi.
Kaunein piirre isässä oli puhdas isänmaallisuus ja rakkaus kotiseutuun. Se ei ollut vain kansallistunnetta, vaan tapa selviytyä elämästä, ratkaista eteen tulevia ongelmia ja valintoja, tapa hahmottaa elämän menoa. Tällaiset arvot, koti, isänmaa ja usko ovat ominaista koko isän sukupolvelle, sille sukupolvelle, jota historiassa kuvataan englanninkielisellä nimellä ”The Great Generation”.
Jaakon ja Tuulikin ensimmäinen lapsenlapsi syntyi 1983. Isoisäksi tullut Jaakko otti pojanpojat polvelleen, soitteli marsseja ja lauloi mukana isänmaallisia lauluja. Kun kerran tulimme kylään Alastarolle, kuului pojanpoikien suusta pyyntö:- Isoisä, soitetaan marssi ! – Sama kaiku on askelten, kyllä vaistomme tuntee sen. Tuolta kumpujen katköistä mullasta maan isät katsovat poikiaan.
Maasta luopuminen 1986 oli viljelijälle vaikeaa, mutta isän suku- ja kotiseuturakkaus tuli tässäkin avuksi. Maanviljelyksen asemaan tulivat kotiseutuhistoria, Alastaro-aiheisten paikallishistoriikkien kirjoittaminen, kotiseutumuseo, valokuvat ja metsästys. Isä osallistui jo aiemmin Turun Linnan silloisen intendentin Knut Draken paikallishistorian kurssille Turun yliopistossa. Kirjoittaessaan yhdessä ystävänsä Eino Punkin kanssa ja haastatellessaan sotaan osallistuneita Alastaron komppanian historiikkia varten hän tunsi siirtävänsä seuraaville sukupolville jotain, mitä seuraavat sukupolvet eivät enää voisi tehdä. Pitkäaikaikaisia harrastuksia olivat myös Hunnaan Kotiseutumuseo ja Alastaro-Seura. Myös Alastaron Rotaryklubissa isä oli perustajajäsen.
Kotiseutuhistoriaan liittyen syntyivät kirjat: Kertomus alastarolaiskomppanian vaiheista Jatkosodassa (1990), Alastarolaisia I kertoen yleisemmin alastarolaisuudesta (1995), Alastarolaisia II kertoen paikallisesta Suojeluskunta- ja Lottajärjestöstä. Maataloutta käsittelee osa III, Elettiinpä ennenkin (2001) sekä seurakuntahistoriaa osa IV. Kokonaisuutena neliosaisen Alastarolais-sarjan lisäksi syntyi myös Alastaron metsästysseuran historia (2006) ja suuri määrä muistiinpanoja kuvineen ja haastatteluineen sekä Kairuksen ja Mäkimattilan sukujen historiikit. Kotiseututyöstä Alastaro-Seuran hyväksi isä sai kotiseutuneuvoksen arvonimen.
Me kaikki olemme oman aikamme lapsia. Kun suremme esivanhempiamme, suremme myös sitä maailmaa, jossa he elivät ja joka nyt on mennyt.
Isä nukkui pois tietoisena tilanteestaan, oli monet kerrat sanonut, että taivasmatka saisi jo alkaa ja noutaja tulla.
Kolme vuotta on taas vierähtänyt edellisestä sukukokouksesta ja on aika kokoontua. Tällä kertaa kokouksen pitopaikkana on ravintola Verkahovi Turussa (Verkatehtaankatu 4). Ilmoittautumiset Heikki Varantolalle (sähköposti: heikki.varantola@ppinet.fi tai tekstiviestillä numeroon 0400-522 577).
Kokouksen yhteydessä on buffet-ruokailu, jonka hinta on 18€/aikuinen ja 9€/lapsi 4-11v. Ruoka maksetaan paikan päällä.
Aika: Lauantaina 19.10.2019, klo 14:00 Paikka: ravintola Verkahovi, Verkatehtaankatu 4, 20100 Turku
Päivän ohjelma:
Ruokailu
Lyhyt tutustuminen ryhmissä
Sääntömääräinen vuosikokous
Nettisivujen läpikäynti
Yhteislaulua
Tilaisuuden yhteydessä on mahdollisuus maksaa tulevan kauden jäsenmaksu käteisellä.
Tervetuloa!
Sukuseuran hallitus
Mäkimattilan suku ry:n sukukokouksen esityslista
Paikka: Ravintola Verkahovi, Verkatehtaankatu 4, 20100 Turku Aika: lauantai 19.10.2019, klo 14:00
Esityslista:
Kokouksen avaus
Päätösvaltaisuuden toteaminen
Puheenjohtajan, sihteerin, pöytäkirjantarkastajien ja ääntenlaskijoiden valinta
Esityslistan hyväksyminen
Kauden 2017-2019 tilinpäätös, toimintakertomus sekä toiminnantarkastajan lausunto
Tilinpäätöksen vahvistaminen ja vastuuvapauden myöntäminen
Toimintasuunnitelma, talousarvio sekä talouskohtainen jäsenmaksu vuosiksi 2020-2022
Sukuseuran hallituksen jäsenten ja toiminnantarkastajan valinta seuraavalle kaudelle
Äitini Hanna-Maija syntyi maatalon tyttäreksi Alastarolla Kyllikki s. Kairus ja Kalle Mäkimattilan nelilapsisen perheen esikoiseksi Alasenjoen Kallelaan. Siellä syntyivät myös Jaakko -30, Pekka -33. Riikka -43 syntyi Ketaralla jonne perhe muutti 1935, jolloin Kyllikki ja Kalle siirtyivät pitämään maatilaa Kyllikin vanhempien Maria ja Juha Kairuksen luovuttua tilanpidosta.
Hanna-Maija avioitui 1947 Veikko Nepposen (12.3.1924- 11.12.2007) kanssa. Heille syntyi lapset Juha -48, Maria -52 ja Tiina -55. He pitivät maatilaa Alastaron Lauroisten kylässä vuoteen 1989, jolloin tilanpito siirtyi Juhalle ja he muuttivat eläkepäivikseen Alastaron keskustaan, Vahvalaan.
1.10.2018
ÄITI MUMMA Hanna-Maija 28.1.1927 – 24.12.2018
Tämä muistelo sai alkunsa äidin lausahduksista:
”Oleks mää elämässäni jottain tehnyt? Voiks mää tällai olla vaan?”
Rupesin sitä oikein pohtimaan ja muistelemaan. Ajatus varmaan juontaa juurensa aikaan jolloin hän varttui. Laiska ihminen oli kauhistus! Ja ihmisen arvo mitattiin tehdyn työn määrällä.
Muistan lapsuudesta kun äiti askareitten välissä, siis aamu- ja iltalypsy ynnä muu karja ja käsin lypsy, istahti johonkin hetkeksi, oli hänellä kohta joko sukankudin tai virkkaus käsissä – laiskana ei saanut olla. Ja naapurin Hulda-täti kun istui joskus useamman tunnin juttelemassa keittiössä, otti äiti pöytälaatikosta parsimisvehkeet esille ja kuin huomaamatta monta kohtaa oli parsittu. Iltaisin äiti mielellään kuunteli iltahartauden radiosta. Saan silmiini kun äiti istui makuuhuoneen nurkassa keinutuolissa kudin käsissä ja kuunteli. Äiti kutoi sukan päivässä kaks parhaassa! Monet sukat, vanttuut ja villapaidat olemme kaikki lapset, lastenlapset ja lastenlastenlapset, mumman sanoin ”pikkulintuset” saaneet. Kaikki olemme myös saaneet paloista kudotut peitot. Kolme + 8 isoa ja 24 pientä. Loimikodissa äiti kutoi 4 tai 5 pientä. Myös pienin lintunen Laurin 1-vuotias Matilda on saanut omansa. Mumma teki myös ompelemalla jokaiselle 8 lapsenlapselle oman ryijyn, kullekin itsensä suunnitteleman mallin.
Äidin harrastuksena oli keräillä ja tallentaa kaikenlaisia asioita. Erilaiset virkatut pitsit oli yksi niistä. Kapioihin saatiin pitsilakanoita, tyynyliinoja ja pyyhkeiden päissä oli virkattuja pitsejä. Äiti virkkasi myös meille kaikille morsiuskruunut. Talletettuna on isovanhempien ja muiden pitsimalleja useampi mapillinen. Ison juhlaliinan reunoihin ja keskelle äiti virkkasi pitsit. Liina on nähnyt meidän monet juhlat vuodesta 1972 lähtien. Marin lakkiaisissa ensimmäisen kerran, sitten syntymäpäiviä, häitä, ristiäisiä ja hautajaiset. Mari on siihen kirjonut päivämäärät juhlista muistiin. Nytkin se on täällä pöytää juhlistamassa. Virkkaus onnistui vielä
Ilolakodin puolella kun kutominen ei onnistunut enää, jostain
selkäytymestä se varmaan tuli.
Nypläyksen Äiti myös opetteli. Monenlaiset liinat kukat ja muut koristeet ollaan saatu. Myös näiden Kansallispukujen tykkimyssyjen tykit eli pitsit äiti on tehnyt ja muutaman muun.
Kun Alastarolle touhuttiin omaa kansallispukua 1986 oli äiti aktiivisesti mukana siinä toimikunnassa. Isästä oli itsestään selvää että kaikille lapsille myös sellaiset hankitaan. Äiti kutoi kankaat neljään pukuun (H-M, Mari, Tiina ja Leena) ja kukin ompeli itse itselleen puvut. Tätä lahjaa nyt kunnioitamme ne yllämme.
Äiti oli ahkera kutomaan kangaspuilla, ne pystytettiin milloin makuuhuoneeseen, pirttiin, peräkamariin tai vinttiin. Verhoja, kaitaliinoja, shaaleja ja mattoja syntyi. Jostakin matonkudontakilpailusta tuli voittokin. Ihailen vieläkin äidin värisilmää ja taitoa sommitella vanhoista vaatteista leikattujen kuteiden yhdistelmät. Lastenlasten mattoihin piilotettiin myös suukkoja, tupsuja ja paljon paljon rakkautta.
Äiti oli innokas opettelemaan kaikkea uutta monipuolisesti ja ennakkoluulottamasti. ”Ei voi sanoa ettet osaa tai ei kiinnosta ennenkuin olet kokeillut” oli äidin ajatus kaikissa asioissa ja kannusti meitäkin rohkeasti kokeilemaan sekä opiskelemaan kaikkea uutta. Monenlaiset kansalaisopiston sekä kotona Lylyllä pidetyt kurssit tulivat myös meidän opiksemme. (Ompelu, savi, emali, galligrafia, silkkimaalaus, maalaus öljyväreillä ja tavallisilla maaleilla monet purkit, batiikki, kasvivärjäys, tilkkutyöt, sarvi, haarukkapitsi, frivolitee eli käpypitsi, sukkakukat, valkokirjonta…). Äiti kurssittautui myös pitokokiksi. Hän oli sitä mieltä,
ettei ne taidot itseltä ole pois tai vähene vaikka niitä
toisillekin jakaa.
Kasvit kiinnostivat molempia vanhempiani ja he opettivat meitäkin niitä tunnistamaan. Elokuussa kävimme äidin kanssa ulkoilemassa Ketaran tienpäässä ja takaisin. Poimin kukkia ja mietimme yhdessä niille nimiä. Äiti totesi – ”en mää muista vaikka ne olen tiennyt”. Minä siihen: ”sä olet ne meille opettanut niin se tieto on nyt meillä!” ja sitten yhdessä naurettiin. Päivänkakkara, lempikukkansa, oli viimeinen jonka hän muisti.
Nukkekotia äiti teki yhdessä lastenlasten kanssa (Jonna, Venla, Veera). Oman mummulansa huonekaluja pienoiskoossa valmistui, vain seinät jäivät uupumaan. Hunnaan kotiseutumuseolla oli nukkekotinäyttely 1989, jossa nämä olivat mukana.
Retkeily ja valokuvaus sekä vanhojen kuvien säilyttäminen ja taltiointi kuului hänen rakkaisiin harrastuksiinsa. Monen monta kansiota ja mappia on kuvia sukulaisista, suvusta, juhlista, muuttuvista maisemista, rakennuksista ja retkistä. Hän harmitteli kun nykysin kuvat ovat diginä eikä niitä enää tehdä kuviksi kuin ennen – näkee monesti vain kerran, eikä voi palata niihin kun ne on tietokoneilla ja kännyköissä. ”Ja muistakaa laittaa taakse ketä niissä kuvissa on! Ja vuosiluku!!” oli vielä viimeisiä ohjeita meille valokuviin. Lastenlapsia, pikkulintusia, äiti kuvasi vielä itse viime vuonna.
Veteraanityö, kirkkokuoron vuosikymmenet, maatalousnaiset, opintokerho eli erilaiset yhdistykset
saivat myös oman aikansa äidiltä. Kun olin eka-toka
-luokkalainen äiti piti ”kerhoa” meille kylän lapsille. Monta
taitoa opittiin Hanna-Maijan kerhossa. Toinen sarja kerholaisia oli
minua noin 10 vuotta nuoremmille. ”No aikaa me jo toi opeteltiin
Hanna-Maijan kerhossa!” oli joku tokaissut kotonaan. Äiti piti
myös pyhäkoulua meille kylän lapsille yhdessä muiden kylän
äitien kanssa vuorotellen kukin kotonaan. Viimeisimpiä lauluja jota
yhdessä laulettiin oli Oravanpesä, ”kas kuusen latvassa”
toistettiin monta kertaa.
Loistoemäntä ajalta Costarica kahvin mainoskuva vuodelta 1963
Osallistuminen MTV:n ja K-kaupan järjestämään ”Loistoemäntä” kilpailuun 1962 muutti monta asiaa äidin elämässä. Siitä muutoksesta taisi saada osansa myös maaseudun emännät yleisemminkin. Kilpailun juonsi Niilo Tarvajärvi, ja kilpailussa oli erilaisia taitotehtäviä muun muassa sukan kutomisesta, mausteiden tunnistamisesta vauvan kapalointiin. Tässä tehtävässä oli pantu merkille, että äiti oli käsitellyt nukkea kuin oikeaa lasta. Äiti oli ensimmäinen joka tämän kilpailun voitti ja maatalon emäntä, seuraavat naiset olivat virkanaisia kaupungeista. Ja me lapset päästiin myös telkkariin, se oli jännää 6-7 -vuotiaalle tytölle!
Harrastuksista olkityöt taisivat vetää ”pisimmän korren”. Kun äidiltä kysyttiin miksi olki? ”Maatalossa kun sitä on hyvin saatavilla, kaunis ja edullinen materiaali”, oli vastaus. Jo lapsena opittu himmeli sai monta muotoa äidin ajatuksissa ja taitavissa käsissä. Tähdet, tontut, enkelit ja ötökät saivat muotonsa, niissä hänen luovuutensa tuli esille ja uusia malleja syntyi meidän ihailtavaksi. Myös olkitöiden tekoa nikseineen äiti opetti meille lapsille ja lastenlapsille. Äidin tekemiä olkitöitä voimme ihailla täällä näillä pöydillä.
Joulun aikaan 1991
Kirjoittamalla äiti purki niin ilojaan kuin murheitaankin ja tapahtumia. Löysin runon, joka on kirjoitettu 1983 kun hän kävi poikaani Kallea katsomassa äitinsä Kyllikin eli mummuni kanssa:
Näen äitini kultahapsen siunaavan lasta. Pieni lapsenlapsenlapsi nostettu helmaansa uinumaan. Hohde taivainen päätänsä ympäröi ja hän lapselle siunausta anoo, sen nähdä voin.
Uskallatko sen mulle antaa, arasti kysyy. Kuin moista vielä ihmetellen, vielä kysyt! — Näen lapseni ojentavan pienen käärön mummun syliin – ”siinä siunauksen saat”
– On pitkäperjantai – tapa vanha, kylään ei mennä saa, sumua, usvaa – voiko edes tänään lähteä empii mummu – mutta lapsen sentään nähdä haluaa ja tänään toisilla on aikaa – vaikka onkin pitkäperjantai – se onhan edestämme – Pian koittaa Pääsiäinen paras on kait edessä päin näin uskon, se paras on!
Äidin kanssa Kallea katsomassa 1983
Olen lueskellut äidin kirjoituksia, joita on monta mapillista vähän sieltä ja täältä, pienen pienen osan. Äiti oli käynyt viemässä äitinsä haudalle punaisen pelakuun (1994) ja mietti sieltä tullessan sanaa ÄITI:
ÄITI se on lämmin, hellä, – rakas sana. Olla äiti – voih! Se on vaikeaa, kuitenkin – sinulle annettiin lapset lainaksi. Mummu! Syli, hellä halaus, Isoäiti rakastava, ystävällinen, – ehkä vähän järkevämpi – kaukaisempi, – turvallinen.
Mäkimattilan isoäiti minut kerran vei kivelle istumaan pytingin taakse, kiven juurella oli narsisseja, tulppaaneita….. ”pitää olla paikka missä voi koota itsensä”.
Äidilleni se oli kotipihan pihasauna lammikon rannalla.
Lopuksi
Me lapset ja mumman pikkulinnut ja lintuset, kuten hän lastenlapsiaan ja heidän lapsiaan kutsui, olimme vanhemmilleni kovasti rakkaita ja usein varmaan meitä kannettiin rukouksin Taivaan Isän luokse.
”Isä, auta ja armahda, siunaa lapsiani jo monessa polvessa heidän vaikeuksissaan, lähetä enkelit heitä taluttamaan ja lohduttamaan antamallasi tiellä. Autathan heitä suruissaan ja murheissaan. Aamen.”
Maanviljelijä Pekka Mäkimattila kuoli 24.9.2017 kotonaan Kairuksella, Alastaron Ilolassa. Hän oli syntynyt 16.4.1933 Kallelassa, Alastaron Tammiaisissa.
Mäkimattila vihittiin Irma o.s. Äären kanssa vuonna 1957. Heillä on kolme lasta, seitsemän lastenlasta ja kolme lastenlastenlasta.
Mäkimattila viljeli Kairus-Ketaran maatilaa yli 35 vuoden ajan. Tilan päätuotantosuuntia olivat kasvinviljely sekä munantuotanto ja kananpoikasten kasvattaminen. Mäkimattila tunnettiin tarkkana ja taitavana viljelijänä. Hän kokeili erilaisten kasvien, esimerkiksi punajuuren, herneen sekä kurpitsan viljelyä ja tutustui maatalouteen Yhdysvalloissa ja silloisessa Neuvostoliitossa näihin maihin järjestetyillä matkoilla. Eläkepäivillään Mäkimattila huolehti kotitalonsa suuresta puutarhasta istuttaen vuosittain erilaisia uusia puuntaimia.
Mäkimattila kantoi vastuuta Alastarolla toimien monissa luottamustehtävissä. Hän oli Alastaron seurakunnan kirkkovaltuuston puheenjohtaja vuosina 1977-1994. Alastaron Osuuspankin johtokunnassa hän toimi yli 25 vuoden ajan, joista viisi vuotta puheenjohtajana. Mäkimattila oli Alastaron kunnanvaltuuston jäsen vuosina 1981-1988 ja toimi lukuisissa kunnan lautakunnissa yli 35 vuoden ajanjakson aikana.
Mäkimattila oli Sallilan Sähkölaitos Oy:n hallituksen jäsen vuosina 1992-2000. Muita luottamustehtäviä hänellä oli muun muassa Munakunta-osuuskunnassa ja osuuskaupassa. Munakunnan hallintoneuvoston jäsenenä Mäkimattila toimi vuosina 1977-1988 ja SOK:n hallintoneuvoston jäsenenä vuosina 1988-1991.
Mäkimattila oli reservin kapteeni ja Alastaron reserviupseeriyhdistyksen perustajajäsen. Sankarivainajien ja sotaveteraanien kunnioittaminen oli Mäkimattilalle tärkeä asia, ja Alastaron sotaveteraaniyhdistyksen hallituksen jäsenenä toimiminen luottamustehtävä, jossa hän oli mukana kuolemaansa asti.
Mäkimattila oli taitava pianisti. Tärkeä harrastus Mäkimattilalle oli myös Lions Club. Hän oli vuonna 1964 perustetun Alastaron Lions Clubin perustajajäsen ja toimi siten Clubissa yli 50 vuoden ajan.
Läheiset muistavat Mäkimattilan perheestään, sukulaisistaan ja ystävistään välittäneenä, harkitsevana ihmisenä.
Ilmari Mäkimattila Kirjoittaja on Pekka Mäkimattilan pojanpoika.
Tuulikki Mäkimattila os. Pekkarinen syntyi Luupuveden kyläkoululla Kiuruvedellä 11. tammikuuta 1928 kovan talvimyrskyn keskellä. Hänen äitinsä oli Lempi Aurora Pekkarinen (os. Amnell) ja isä Aaro Pekkarinen. Lempi ja Aaro vihittiin Luupuveden koululla 19. joulukuuta 1926. Sieltä he muuttivat Iisalmen maalaiskunnan kirkonkylän koululle opettajiksi 1930-luvun alussa.
Tuulikin varhaislapsuus päättyi kansakoulun alkamiseen ”äidin ja isän” koulussa hyvin turvallisesti. Nuoruusvuodet kuluivat talvisodan varjossa. Iisalmen maalaiskunnan koulua käytettiin ajoittain sotasairaalana, joten koulunkäyntiin tuli katkoja.
Sodan kestäessä valtiovalta määräsi työvelvollisuuden kaikille 15 vuotta täyttäneille. Vuonna 1944 Tuulikille osoitettiin työtehtävät Ylemmäisen kylän Sirviön maatilalta. Kesän kuluessa hän joutui kaikenlaisiin maataloustöihin karjanlannan levityksestä juurikkaiden nostoon.
”Parasta mitä säännöllinen kesätyö, kokkelipiimä, ruisleipä ja muu riittävä ravinto antoivat kasvavalle nuorelle, oli voimistuminen fyysisesti. Murrosikäisen väsymys ja voimattomuus katosivat vähitellen.”
Hänen harrastuksiinsa tuohon aikaan kuuluivat toiminta Lottatyttöjen järjestössä, sen jälkeen Iisalmen Nuorisoseurassa sekä voimistelu ja käsityöt.
”Koulu – itsestäänselvyys” – lukion päästötodistus ja ylioppilastutkintotodistus Iisalmen yhteislyseosta 1948, kansakoulunopettajantutkinto Jyväskylän Kasvatusopillisesta Korkeakoulusta 1950.
Ensimmäistä opettajanvirkaansa Tuulikki haki Alastaron kirkonpiirin kansakoulusta ja tuli heti valituksi. Koulu- ja elämäntyö alkoivat 18.8.1950.
Opettajatoverinsa Taimi Jokisen opastuksella hän lähti mukaan Nuorisoseuran kuoroon, jota johti opettaja Sulo Suominen. Oman asevelvollisuuteni päätyttyä tammikuussa 1950 menin minäkin ”Suomisen kuoroon” laulamaan. Siellä kuoroharjoituksissa näin Tuulikin ensikerran. Seuraavana talvena harjoittelimme molemmat Alastaron Nuorisoseuran järjestämällä näytelmäkurssilla Maamiesseurantalolla ”Savon sydämessä” -näytelmää. Näissä harjoituksissa tutustumisemme alkoi ja johti kihlaukseen 12.6.1952. Meidät vihittiin 30.12.1952 Iisalmen maalaiskunnan kirkossa suuren sukulais- ja ystäväjoukon läsnäollessa. Yhteinen taipaleemme alkoi.
Omaan kotiimme, Vainiokairukselle, muutimme 2. marraskuuta 1956. Uudistilalla vastaan tuli paljon vaikeuksia, joista osa etukäteen arvaamattomia. Yhteisvoimin ne kuitenkin vähitellen saatiin voitettua. Meidän molempien kristillis-isänmaallinen elämänkatsomus oli vahvana tukena.
Lapsia syntyi perheeseen viisi: Simo 1953, Aino 1954, Paavo 1956, Leena 1961 ja Juha 1964.
Tuulikilla oli koko elämänsä ajan monia harrastuksia. Hän oli Alastaron Naisvoimistelijoiden perustajajäseniä, ja toimi seuran sihteerinä lähes 10 vuotta. Moni kaunis villapaita syntyi hänen käsissään. Eläkevuosinaan Tuulikki maalasi paljon kauniita tauluja, ja osallistui moniin sekä Loimaan Taideseuran että valtakunnallisiin opettajien järjestämiin näyttelyihin. Hunnaan kotiseutumuseon emäntänä hän teki vuosinäyttelyjä museon tiloihin ja hoiti usein yleisön kahvituksia.
Kirjoitin eläkevuosinani kymmenkunta vuotta kotiseutuaiheisia kirjoja. Tuulikki oli aina valmis toimimaan oikolukijana ja kriitikkona. Keskustelimme kirjoituksistani, ja joskus kävi niin, että hän sanoi: ”Kirjoitusta on korjattava, tekstin ymmärrettävyys on heikko.” Niinpä kirjoitin kohdan uudelleen. Ilman Tuulikin apua ei kirjojen kirjoittaminen olisi onnistunut.
Eläkevuodet kuluivat nopeasti. Eräänä päivänä kauhukseni huomasin Tuulikin vaikeudet jokapäiväisessä elämässä. Hänellä todettiin hitaasti etenevä, vaikea sairaus. Vuosien kuluessa sairaus riisui häneltä kaiken toimintakyvyn. Lopulta hän tarvitsi apua lähes kaikissa toiminnoissaan. Viimeisenä menivät puhe- ja liikuntakyky.
Mielelläni hoidin Tuulikkia hänen omaishoitajanaan yhteisessä kodissamme niin pitkään kuin mahdollista, ja sen jälkeen hän sai hyvää hoitoa Loimikodin Ilola-koti III:ssa. Tuulikki nukkui ikiuneen rauhallisesti helmikuun ensimmäisen päivän aamuna 2016. Vähän yli 63 vuotta yhdessä kuljettu taival oli päättynyt.
