Paavo Mäkimattila
1898 Alastaro Männistö Mäkimattila – 1918 Pomarkun taistelu
Maanviljelijän poikana Paavo osallistui vanhempiensa omistaman Mäkimattilan maatilan töihin, oli mukana Alastaron Nuorisoseuran toiminnassa, metsästeli ja kalasteli vapaa-aikoinaan sekä kuului Alastaron Suojeluskuntaan sen perustamisesta elokuussa 1917 alkaen. Hän oli oppilaana Länsi-Suomen kansanopistossa lukuvuoden 1917-1918.
Paavo kaatui vapaussodassa Pomarkun taistelussa vuonna 1918.
Vapaussoturi Paavo Mäkimattila 1898 – 1918
Paavo syntyi 29.1.1898 Alastarolla. Hänen lapsuutensa viime vuosisadan alun maalaistalossa oli varmaan samanlainen kuin muidenkin sen ajan lasten. Leikkikaluina oli hakohärkiä ja käpylehmiä. Kun ikävuosia karttui, leikkeihin tuli mukaan myös puusta veistettyjä esineitä. Niihin aikoihin kävi taloissa talvikaudella pärekorien tekijöitä eli koppamestareita, satulaseppiä, hevosrekien ja -kärryjen tekijöitä, kankaankutojia ja nikkareita, ovien ja ikkunoiden tekijöitä. Lapset katselivat silmä tarkkana miten ”sedät ja tädit” valmistivat erilaisia tuotteita. Koppamestari ei kauan saanut olla yksinään pärekorien teossa, kun jo talon pojilla oli puukko kädessä, ja he olivat keräämässä jäännöspaloista tarpeita pienten ”koppien” valmistamiseen. Käsityötaito karttui niissä puuhissa.
Mäkimattilan talossa oli Paavon lapsuudessa kolme – neljä naista sekä saman verran maataloustyömiehiä vakinaisesti töissä. Yksi naisista oli emännän apulaisena keittiössä. Heidän työntekonsa seuraaminen oli lapsille sekä ajanvietettä että hyvä mahdollisuus työtaitojen oppimiseen. Kaikki työ tehtiin käsin lehmän lypsämisestä ojan kaivamiseen. Pojat menivät mielellään kesällä hevosen rattaille ja talvella rekeen. Jos sai vielä ohjakset käteensä, oli ilo täydellinen.
Paavo katseli ja kuunteli sekä äidin että isän arjen toimia. Hän varmaan seurasi tarkasti, miten Erkki-isä keskusteli miestensä kanssa töihin lähdettäessä. Iän myötä harrastukset muuttuivat. Loimijoki oli varsin rikas kaloistaan ja ravuistaankin aina 1900-luvun alkuvuosiin asti, jolloin rapurutto tuhosi koko rapukannan. Veljiensä kanssa Paavo kalasteli ja Eeroa lukuunottamatta myös metsästi. Veljeksistä ainakin Antin kerrottiin kutoneen talvikaudella rysiä.
Paavo-setäni koulunkäynti alkoi ajan tavan mukaan kiertokoulussa. Päästäkseen oppilaaksi kouluun oli tunnettava kirjaimet. Ne opittiin kotona jonkun lukutaitoisen opastuksella. Siirtyäkseen kiertokoulusta Männistön Mäkimattilan lähellä olevaan kansakouluun oli osattava lukea ainakin välttävästi, tunnettava numerot sekä yhteen- ja vähennyslaskun perusteet. Paavo oli suorittanut kansakoulun oppimäärän, sillä hänet valittiin Länsi-Suomen kansanopiston oppilaaksi Huittisiin lukuvuodelle 1917-18.
Minulle on kerrottu Paavon äidin, isoäitini Aina Marian, olleen emäntänä päättäväinen ja ankara mutta oikeudenmukainen. Nämä ominaisuudet Paavokin tarvitsi opiskellessaan kansanopistossa ja lähtiessään sieltä vapaussotaan.
Vuodenvaihteen 1917-18 aikaan alkoi Suomessa kotimaan tilanne kiristyä. Länsi-Suomen kansanopisto sulki ovensa tammikuun viimeisenä päivänä. Vapaussota kutsui miehiä. Opiston oppilasjoukot hajaantuivat, lukuun ottamatta yhdeksää miestä, jotka agronomi K.J. Immalan johdolla pääsivät valkoisten puolelle. Heidän joukossaan oli myös Paavo.
Helmikuun 25. päivä valkeni Pomarkussa pilvisenä ja harmaana. Lunta oli satanut runsaasti, joten liikkuminen maastossa oli vaikeaa. Helmikuun ilmat vaihtelivat suojasäistä pakkasiin. Porin rykmentin II-komppania oli tullut aamuyön tunteina Leväjoelta Pomarkun kirkonkylän selkäpuolelle, Porin ja Kiilholman tien varteen, katkaistakseen punaisten pakenemisyritykset. Rykmentin I-komppania, johon alastarolaiset pääosin kuuluivat, aloitti hyökkäyksen klo 8:lta aamulla Honkakoskelta kohti Pomarkun kirkonkylää. II-komppania tuli yllätetyksi, sillä eräs punakaartilainen huomasi liikettä ja lähti viemään sanaa joukoilleen. Koska punakaartilaisten perääntyminen oli estetty, he puolustautuivat mahdollisimman sitkeästi vaikeasti vallattavassa kylässä. Alueen monet kiviaidat tarjosivat hyvän suojan puolustajille. Valkoisten apujoukkojen tultua paikalle punaisten vastarinta hiljalleen sammui.
Tähän asti valkoisten eteneminen oli sujunut hyvin. Seuraavaksi edessä oli peltoaukea ja sen takana punaisten puolella uusi kivikirkko ja sitä ympäröivät monet kiviaidat. Kirkonmäellä punaisilla oli käytössään yksi, halkaisijaltaan 75 mm:n putkella varustettu tykki, jonka valkoiset tuhosivat päällikkönsä komennolla: ”Pojat, kirkonmäellä punaisten tykki, pikatulta!” Tykin miehistöstä osa kaatui, osa pakeni.
II-komppaniaa uhkasi saarretuksi tuleminen ja se joutui vetäytymään Leväsjoelle sekä seuraavana päivänä takaisin Pomarkkuun. I-komppania saapui noin puoliyhdeksän aikaan jääkärivänrikki Koivulan johdolla Pomarkun pohjois- ja itäpuolelle. Punaisten, jotka olivat kaikilta sivuiltaan tiukasti puristuksissa, oli pakko joko antautua tai taistella. He valitsivat taistelun.
”Alun kolmattakymmentä kaatunutta vihollista lojui kylässä talojen nurkilla ja kirkkomaalla, joukossa matruuseja ja jokunen helsinkiläinen ”ylipäällikkö”. Mutta kallis oli hyökkääjienkin uhraus: 9 kaatunutta ja 15 haavoittunutta.” (ote taistelukertomuksesta)
Taistelun loppuvaiheessa 25. helmikuuta Paavo kaatui. Hän oli 20-vuotias.
Paavon kaatumispaika oli kirkon läheisyydessä. Luoti oli osunut rintataskussa olleeseen kelloon, lävistänyt vatsan ja tunkeutunut selkärankaan. Ruumis oli viety lähellä olevan maatilan kivikellariin. Isäni Kalle Mäkimattila kertoi hakeneensa sankariveljensä ruumiin hevosella Pomarkusta.
Paavo siunattiin haudan lepoon yhtäaikaa vapaussodassa kaatuneiden alastarolaisten suojeluskuntalaisten Heikki Jaakkolan, Yrjö Rekolan, Emil Saarikallion ja Martti Talan kanssa 11. toukokuuta 1918.
Alastarolaisten kaatuneiden omaiset ja Alastaron Suojeluskunta hankkivat haudalle kuvanveistäjä, akateemikko Wäinö Aaltoselta muistomerkin ”Raakel itkee lapsiaan.”
Aina ja Erkki Mäkimattila perustivat Paavon nimeä kantavan stipendirahaston Länsi-Suomen kansanopistoon. Sakari Loimarannan, opiston johtajan, kiitoskirje päättyy sanoihin:
”Paavo Mäkimattilan uljas horjumattomuus, syvä uhrautuvaisuus, hänen luonteensa hienous on aina säilyvä häipymättömänä häntä lähellä olleiden mielessä ja alati puhuva uusille nuorukaisjoukoille velvoittavaa, nostavaa kieltään.”
Jaakko Mäkimattila